Aistivamma

Kuulovamma

       Kuulovamma
       Elina Maijanen

                               Lähijakson itsenäinen tehtävä
                               Erityisen tuen tarpeet
                               Kalajoen kristillinen opisto
                               Lo Momu
                               8.11.2012
                               Sanna Hankala
Sisällys

Kuulovamma; Mikä se on?

Miten se ilmenee?

Miten kuulovammaista lasta voidaan tukea?

Lähteet

Kuulovamma; Mikä se on?

Kuulo on yksi ihmisen tärkeimpiä aisteja. Sen avulla ihminen seuraa ympäristöään ja tulkitsee tilanteita. Kuulo on ensisijaisen tärkeä aisti kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Keskustelu toisen kanssa vaatii aina yhteisen kielen, jotta kommunikaatio onnistuu. Kuulo ei ole kuitenkaan itsestään selvä asia. Kuulovammalla tarkoitetaan kuulon jonkin asteista heikentymää. Kuulovammaisia ihmisiä on Suomessa n. 744 000. Kuulovammoja on eriasteisia sen mukaan, minkä verran ihminen pystyy kuulemaan.
    Huonokuuloinen ihminen kuulee osittain, mutta esimerkiksi puheen ymmärrys on vaikeaa. Hän kuulee puheen, mutta ei pysty erottamaan kaikkia äänteitä. Tällöin asian ydin jää usein epäselväksi. Kuulonsa pikkuhiljaa menettänyt ihminen pystyy puhumaan, mutta oman äänen kontrolointi on vaikeaa. Hän käyttää äidinkielenään omaa äidinkieltään ja sen ohella tukiviittomia ja huuliolukua. Huuliolukiessaan ihminen tulkitsee puhetta huulien ja suun alueen liikkeitä seuraamalla. Usein kuulovammaiset lapset ovat erityisen taitavia huuliolukijoita. He käyttävät huuliolukua yhdessä viittomien kanssa. Kuulovammoihin on olemassa erilaisia apuvälineitä, joista kuulovammainen henkilö saa apua. Apulaitteet parantavat kuuloa mutta niiden tuoma apu on rajallista. Kuulovammaa voidaan auttaa erilaisin korvaan asetettavin kuulokojein, jotka auttavat kuulemaan paremmin. Apuvälineinä toimivat myös FM-laite, kommunikaattori tai leikauksella asetettava sisäkorvaistuke. Sisäkorvaistukkeen saaneita lapsia on Suomessa n. 130. Kuulovammaisen apuna voi toimia myös tulkki joka toimii siltana kuulovammaisen ja kuulevan välillä kun yhteistä kieltä ei esimerkiksi viittomien kautta ole.
   Kuulovammojen taustalla voi piillä moninaisia syitä. Kuulo voi heikentyä pikkuhiljaa esimerkiksi meluvamman, tapaturman, aivokalvontulehduksen, kasvaimen tai korvatulehduksen myötä. Korvakäytävässä voi olla myös vahatulppa tai epämuodostuma joka haittaa kuuloa. Kuulovamma voi olla perinnöllistä tai seurata synnytysvauriosta. Usein syntymästään saakka kuurona ollut ihminen ei koe itseään vammaiseksi, sillä kuulo on vain yksi ihmisen ominaisuuksista kuten vaikkapa pituus. Hänelle viittomakielen käyttö on luontaista ja hän mieltää sen omaksi kielekseen.
( Lähde: Kuulolla s. 19-28, Lapsuus, erityinen elämänvaihe s. 321-333)

Miten se ilmenee?

Kuuloa voidaan havainnoida sen mukaan miten ihminen reagoi ääneen. Jo vastasyntynyt vauva kuulee äänet. Kuulovammaa voidaan epäillä lapsella jos lapsi ei käännä päätään kohti äänilähdettä tai ei reagoi ääniin. Epäilys vammasta herää usein ensin lapsen perheessä ja lähipiirissä. Se voi jäädä kuitenkin myös tunnistamattomaksi aina päiväkotiin tai esikouluun saapumiseen saakka. Kuulovammaa voidaan epäillä mikäli puheenkehitys viivästyy tai lapsella on hankaluuksia hallita omaa ääntään. Äänialat saattavat vaihdella; lapsi voi puhua liioitellun voimakkaasti tai puolestaan liioitellun hiljaa. Selkeitä vihjeitä ovat myös jos lapsi kääntää päätään äänen suuntaan tai asettaa toisen kätensä korvalehden taakse. Kuulo voi olla heikentynyt vain toisesssa korvassa joten lapsi pyrkii kuuntelemaan paremmin kuulevalla korvallaan.
   Tunnistamaton kuulovamma herättää usein kanssa ihmisissä negatiivisia tuntemuksia sen ilmenemismuotojen vuoksi. Kuulovammainen lapsi voi olla poikkeuksellisen ujo tai käyttäytyä levottomasti. Hän voi puhua sekavasti vastaamalla epäselvästi tai sekavasti. Hän ei ymmärrä ohjeistuksia oikein ja voi leimaantua sen vuoksi hidasoppiseksi. Lapsi voi leimaantua myös ”valikoivaksi kuuntelijaksi” tai häntä voidaan pitää tottelemattomana, kun sääntöjen noudattaminen näyttää olevan vaikeaa. Osittain kuulevahan pystyy kuulemaan osan puheesta, mutta suurin osa jää hämärän peittoon. Tämän vuoksi lapsi voi toimia hiukan ohjeistuksen mukaan, mutta ei kuitenkaan ole täysin ymmärtänyt sitä.
   Väärinymmärryksiä sattuu siis molemmin puolin ja todellinen vamma voi jäädä helposti peittoon virhe tulkintojen taakse. Epäilyn herätessä voidaan terveysasemilla tehdä kuulontestausta, jolloin vamma selviää ja lapsi saa oikean tuen.
(Lähde: Kuulolla s. 29-31, Artikkeli lapset toivovat, Lapsuus, erityinen elämänvaihe s. 321-333)

Miten kuulovammaista lasta tuetaan?

Kuulovammaisen lapsen synnyttyä on tärkeää, että perhe saa kaiken vaadittavan tuen, jotta yhteinen kieli löytyy. Kuulovammaisen lapsen saapuessa päiväkotiin, on henkilökunnan oltava tietoisia yhteisistä kommunikointimuodoista lapsen kanssa. Kuulovammainen lapsi jää helposti ryhmän ulkopuolelle, koska kommunikointitilanteet ovat hänelle vaikeita. Leikin seuraaminen voi olla vaikeaa ja lapset voivatkin helposti karttaa kuulovammaista lasta leikeissään. Ensisijaisen tärkeää on löytää yhteinen kieli ja varmistaa ettei lapsi jää ulkopuolelle ryhmästä. Sekä päiväkodissa että lapsen kotona voidaan puheen tukena käyttää tukiviittomia. Tukiviittomien avulla puheen ymmärtäminen helpottuu. Ne ovat viittomakieltä yksinkertaisempia ja niitä käytetään puheen rinnalla. Tukiviittomia käytetään paljon juuri lasten kanssa. Sekä perhettä, että päiväkodin henkilöstöä on tärkeä opastaa tukiviittomien hyödyntämiseen kommunikaation välineenä. Lapsen yksinäisyyden ehkäisyssä vartaisryhmien tuki on tärkeää. Erilaisten tapahtumien ja leirien kautta voivat lapsi ja hänen perheensä löytää itselleen vertaisryhmää ja saada tukea ja ohjausta. Tasavertaisuuden kokeminen ja ryhmään kuulumisen tunne ovat ensisijaisen tärkeitä mm. itsetunnon kehittymisessä.
   Myöhemmin lapsella voi olla avustaja koulussa, joka tukee lapsen koulunkäyntiä. Puheterapeutin kanssa tehtävässä kuntoutuksessa kuulovammaisen lapsen kuuntelua ja kuuloa harjoitetaan. Kielen ja kielellisen ajattelun kehitystä tuetaan ja puheilmaisua ja äänenkäyttöä harjoitellaan. Puheterapeutit tukevat ja ohjaavat lasta myös kuulokojeen käytössä.
   Kuulovammaisen lapsen kanssa keskustellessa on tärkeää rauhoittaa tilanne. Mikäli lapsi käyttää kuulon apuna kuulokojetta kannattaa tarkistaa, että kuulokoje on päällä ja toiminnassa. On hyvä muistaa, että kuulokojeet auttavat lasta kuulemaan, mutta eivät tuo kuuloa täysin takaisin. Niiden käyttö vaatii totuttelua, sillä ne tarttuvat helposti taustameluun. Siksi otollisin paikka keskusteluun on rauhallinen ja meluton ympäristö. Keskustelua aloitettaessa on tärkeää kiinnittää lapsen huomio esimerkiksi koskettamalla ja luoda katsekontakti lapseen, jotta hän tietää keskusteluaikeistasi. Ennen puhettasi odota, että lapsi katsoo sinuun. Älä peitä kasvojasi kädelläsi vaan pidä puhuessasi katseesi lapsessa, jotta hän näkee kasvosi kokoajan. Huuliolukemisen edellytyksiin kuuluu riittävä valaistus ja esteetön näkyminen. Puhuessasi kiinnitä huomiosi puheeseesi. Puheen täytyy olla selkeää ja rauhallista. Sinun ei tarvitse huutaa tai puhua liioitellun suuri eleisesti. Huuliolukeminen onnistuu normaalista selkeästä puheesta. Puhuessasi toista tarvittaessa sanomasi. Odota, että lapsi vastaa sinulle ja tarkista aina ymmärsikö hän, jottei väärinkäsityksiä pääse syntymään.
   Puheen tukena voidaan käyttää viittomakieltä, jo aijemmin mainitsemiani tukiviittomia sekä puheen visualisointia. Mikäli kummatkaan osapuolet eivät hallitse viittomakieltä, voidaan apuna käyttää esimerkiksi kuvakortteja. Jos osapuolet ovat luku- ja kirjoitustaitoisia, voidaan käyttää myös kirjoittamista keskustelun tukena. Lapsiryhmässä kuulovammaiselle on helpoin toimia pienessä ryhmässä, jolloin hän saa paremmin katsekontaktin kaikkiin ja toiminnan seuraaminen helpottuu. Ryhmäkeskusteluissa kannattaa kuulovammainen lapsi huomioida aina, jotta hän on ymmärtänyt keskustelun kulun. Ryhmän esimerkiksi nauraessa voi syntyä helposti väärinkäsityksiä, mikäli kuulovammainen lapsi ei ole ymmärtänyt koko tarinaa. Siksi etenkin naurutilanteissa on hyvä tarkistaa, että kaikki ymmärsivät naurun aiheen oikein. Toimintaa päiväkodissa suunniteltaessa on tärkeää ottaa huomioon, että kaikki voivat osallistua toimintaan, eikä esimerkiksi kuulovammainen lapsi jää aina toiminnasta syrjään vammansa vuoksi. Tasavertaisuuden kokeminen on lapselle tärkeää.
( Lähde: Kuulolla s. 93-99, Artikkeli Lapset toivovat, Lapsuus, erityinen elämänvaihe s. 321-333)

Lähteet

Vilen, Vihunen, Vartiainen, Siven, Neuvonen, Kurvinen (toim.), 2011; Lapsuus, erityinen elämänvaihe

Sirkka-Marja Väätänen; Kuulolla!

Kuurojen lehti 4/2012; Lapset toivovat s.6-8 kirj. Eeva Tupi

Näkövammaisuus

Näkövammaisuuden määrittely

Näkövammaiseksi määritellään henkilö, jonka paremman silmän laseilla korjattu näöntarkkuus on heikompi kuin 0,3, ja sokeaksi jos paremman silmän laseilla korjattu näöntarkkuus on alle 0.05 tai näkökenttä supistunut halkaisijaltaan alle 20 asteeseen, tai jos toiminnallinen näkö on jostain muusta syystä vastaavalla tavalla heikentynyt.

Heikkonäköiset ihmiset voivat nähdä eri tavoin: ihminen ei näe lukea, mutta pystyy liikkumaan ilman valkoista keppiä tai jäljellä olevan tarkan näön avulla ihminen kykenee lukemaan, mutta ei näe ympäristöään. Heikkonäköisyyteen liittyy usein myös hämäräsokeutta ja häikäistymisherkkyyttä.

Täydellinen sokeus on harvinaista. Sokeat voivat nähdä valon ja jopa hahmoja. Toiminnallisesti sokeaksi määritellään henkilö silloin, kun hän on menettänyt mm. suuntausnäön vieraassa ympäristössä sekä lukunäön tavanomaisessa mielessä, mutta hän saattaa pystyä lukemaan erityisapuvälineiden kuten lukutelevision avulla.

Näkövamman aiheuttaja

Suomessa yleisin näkövamman aiheuttaja on makuladegeneraatio eli silmänpohjan rappeuma.

Muita näkövamman aiheuttajia aikuisiällä ovat diabeteksesta johtuvat silmänpohjamuutokset, glaukooma eli silmänpainetauti sekä Retinitis pigmentosa ja muut perinnölliset silmänpohjan rappeumat, jotka aiheuttavat usein näkövamman jo nuorena aikuisena.

Lapsille näkövammoja aiheuttavat useimmiten synnynnäiset kehityshäiriöt ja näköhermoston viat. Keskosuuteen liittyvä näönmenetys on vähentynyt, mutta keskosuus on edelleen neljänneksi yleisin näkövamman aiheuttaja lapsilla. Vuosittain syntyvistä näkövammaisista lapsista noin 75 prosentilla on myös muita vammoja.

Koko maailmassa yleisimpiä sokeuden syitä ovat kaihi, trakooma, jokisokeus ja glaukooma. Heikkonäköisyyttä aiheuttavat eniten A-vitamiinin puute ja aliravitsemus.

Kaihi eli harmaakaihi pystytään poistamaan leikkaamalla. Leikkauksen onnistuessa näkö palautuu normaaliksi, joten kaihin aiheuttama näkövammaisuus on Suomessa vähäistä.

Näkövammaisten määrä

Suomessa on arviolta 80 000 näkövammaista ihmistä. Heistä sokeita on noin 10 000 ja loput eri tavoin heikkonäköisiä.

Näkövammaisista valtaosa eli noin 80 prosenttia on yli 65-vuotiaita. Nuorten ja lasten osuus on noin 5 prosenttia.

Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että koko maailmassa on noin 180 miljoonaa näkövammaista. Heistä 40-45 miljoonaa on sokeita ja loput eri tavoin heikkonäköisiä.

90% sokeista ja 80% heikkonäköisistä asuu kehitysmaissa

Näkövamman aiheuttamia ongelmia

Ympäristön havainnoimisen ongelmia

orientoituminen eli suunnistautuminen
etäisyyksien arviointi
tasoerojen havaitseminen
puutteellinen värinäkö
hämäräsokeus
häikäistyminen
puutteellinen näkökenttä
sopeutumattomuus valaistustason muutoksiin
kompastuminen, putoaminen tai törmääminen

Sosiaalisen kanssakäymisen haasteita

kyvyttömyys tunnistaa ihmisiä ulkonäön perusteella
vaikeus havaita ilmeitä ja eleitä
katsekontaktin huomaaminen ja siihen vastaaminen usein mahdotonta

Lähde: Näkövammaisten Keskusliitto ry. www.nkl.fi

Näkövamma

Larisa Kolehmainen

Näkövamma kuuluu aistivammoihin. Suomessa on noin 80 000 näkövammaista henkilöjä, ja näkövammaisia lapsia syntyy vuosittain n.40. Lasten näkövammojen yleisimmät syyt ovat synnynnäiset kehityshäiriöt, kuten synnynnäinen harmaakaihi, ei- synnynnäiset viat, kuten silmien vaikeat rakenneviat ja erilaiset näköratojen viat. Pienten ennenaikaisesti syntyneiden keskosten riskinä on verkkokalvon kehityshäiriö (ROP), joka aiheuttaa heikkonäköisyyttä ja sokeutta. ROP on keskosuuden takia annetun happihoidon aiheuttama verkkokalvon vaurio, joka voi johtaa verkkokalvon irtautumiseen.

Näkövammaisilla lapsilla tarkkaillaan lapsen : orientaatiota, liikkumistaitoja, kommunikaatiota, tarkka lähityöskentelyä, itsenäisen elämän taitoja. Tärkeä tietoja saada lasten vanhempien ja päivähoito henkilökunnan havainnoista lapsen näönkäytöstä arkipäivän tilanteissa: leikkejä, opetus, ruokailu ja ulkoilutilanteissä.

Liikkumisessa kiinnitetään huomiota:

-törmäileekö lapsi liikkuessaan?

-katsooko hän silmiin?

-vastaako eleisiin ja ilmeisiin kommunikaatiotilanteissa?

-minkälaiset kuvat kiinnostavat häntä?

-miten hän kertoo näkemästään?

-katsooko hän aina läheltä?

Näkövamman vaikutuksia voidaan tarkastella näkemisen osa-alueiden avulla. Näkemisen osa-alueet: -näöntarkkuus

-näkökenttä

-kontrastin erotuskyky

-silmien sopeutuminen valoon ja hämärään

-valontarve

-silmälihasten toiminta

-silmien yhteistyö

-silmien mukautuminen ja syvyysnäkö.

Helpommin havaittavissa on alentunut näöntarkkuus, jolloin katseltavana olevat esineet täytyy viedä hyvin lähelle lapsen silmiä. Isommilla lapsilla alentunut näöntarkkuus voi ilmetä vaikeutena nähdä katseltavan kohteen yksityiskohtia. Lapsi pyrkii etsimään itselleen sopivan katselukentän nähdäkseen paremmin. Hänen päänsä voi olla tiettyyn suuntaan vinossa, tai hän pitää leuka pystyssä, jos hän käyttää näkökentän alaosaa. Lapsen, jolla on alentunut kontrastien erottelukyky, on hankala erottaa samansävyisiä esineitä tai pintoja toisistaan, ja kasvojen ilmeitä. Lapsen silmien sopeutuminen uudenlaisen valaistukseen voi kestää huomattavan pitkän. Kun lapsi siirtyy kirkkaasta auringonpaisteesta hämäriin sisätiloihin, hänellä voi olla vaikeuksia nähdä.

Lapsilla, joilla on näkövamma, voi esiintyä erilaisia maneereja, kuin valoihin tuijottaminen, silmien painaminen, heijaaminen, paikallaan hyppiminen ja käsien huiskuttelu. Maneereihin on hyvä puuttua mahdollisemman varhaisessa vaiheessa, ettei niistä tule lapselle tapa toimia. Sokeiden lapsien maneereja kutsutaan blindismeiksi.

Pienen lapsen näköratoja ja aistinsoluja aktivoidaan erilaisin valoleikein, kirkkailla valoilla, väreillä ja kontrasteilla, raidoilla ja ruuduilla. Näön kuntouttamisen lisäksi on erittäin tärkeä kuntouttaa lapsen muita aisteja, jotta lapsi oppii käyttämään niitä puuttuvaa näkökykyään. Aistien aktivoitumista ja kehittymistä tuetaan näkövammaisella lapsella vauvahieronnan, kaikenlaisen koskettelun, sylinhoidon, puheen, loruiluun ja laulun avulla. Tuntoaistin merkitys on lapselle hyvin suuri, joten hänelle on tarjottava mahdollisemman paljon erilaisia pintoja, muotoja ja materiaaleja tunnusteltavaksi.

Motoristen taitojen kehittymiseen näkövammainen lapsi tarvitsee aikuisen tukea. Hänellä on liikkumiseen vaikeuksia, hän on arka liikkumaan. Motivaatio liikkumista kohtaan on vähäinen. Hän tarvitsee aikuisen rohkaisemista ja motivointia sekä fysioterapeutin antamaa kuntoutusta oikeiden liikeratojen löytymiseksi ja lihaskunnon vahvistamiseksi. Näkövammainen lapsi oppii liikkumaan tutussa tilassa omatoimisesti, kun esimerkiksi huonekalut pysyvät samoilla paikoilla. Huonekalut, ovenkahvat ja muut lapselle tärkeät kiintopisteet kannattaa merkitä kirkkailla väreillä tai kohomerkeillä, jotta lapsen on helpompi hahmottaa ympäristöä. Liikkumistaidon ohjausta antaa näkövammaisille liikkumistaidon ohjaaja ja hän myös arvioi, milloin lapsi kykenee ottamaan valkean kepin käyttöön. Itsenäisen liikkumisen lähtökohtana ovat hyvä kehon hahmotus, perusliikuntavalmiudet, aistien yhteiskäyttö ja tilakäsitteiden.

Näkövammaista lasta tulee rohkaista kaikin tavoin kommunikoimaan ja tulee olla mahdollisuus näkevien lasten kanssa olemiseen, leikkimiseen ja juttelemiseen. Sokeilla lapsilla on kielelliset viivästymät, joten on hyvin tärkeä tarjota lapselle monipuolisia kielellisiä kokemuksia ja rikastuttaa niittä muiden aistien kautta. Esimerkiksi kun näkövammaisille lapselle antaa käteen pallon, hänelle täytyy kertoa mikä se on, miltä se näyttää, miltä se kuulostaa kun sitä heittää, minkä värinen se on ja jne. Näkövammaisten lasten apuvälineitä ovat: valkoinen keppi, lukukivi, suurennuslasi, kiikari, lukutelevisio ja erilaiset ääntä tallentavat ja toistavat välineet. Lukemaan ja kirjoittamaan oppimisessa käytetään mustatekstiä tai pistekirjoitusta. Koskettelukirjat ovat näkövammaisten satukirjoja. Siinä missä näkevät lapset kirjoja silmillään, näkövammaiset lapset lukevat niitä sormellaan.

Jos ryhmässä on erityistä tukea tarvitseva lapsi, ohjaajan tärkeä kiinnittää huomiota, että lapsi pääsee ryhmän jäseneksi. Yksi väline lapsien ryhmäytymiseen ovat toiminnalliset leikit ja pelit, jossa mukana on näkövammainen lapsi. Tärkeä on näkövammaisen lapsen sosiaalisen kehityksen tukeminen. Mutta erilaisissa pelissä ja leikeissä harjoitellaan myös mutakin taitoja: lapsi tarvitsee tukea oman kehon hahmottamiseen, tilan hahmottamiseen, kielelliseen kehitykseen, psyykkiseen ja fyysiseen kehitykseen, aistitoimintojen yhteiskäytön oppimiseen. Tärkeä, että ohjaaja järjestää sellaisia tilanteitä ja leikkejä. joihin näkövammaisen lapsen on helppo osallistua ilman aikuisen avustusta. Se vaatii näkövammaiselta lapselta rohkeutta ja uskallusta ottaa itse kontaktia muihin ryhmäläisiin. Kannustaminen ja positiivinen palaute vahvistavat lapsen itsetuntoa, jolloin hän uskaltaa rohkeammin osallistua toimintaan. Yhteisissä leikeissä ja peileissä lapset harjoittelevat vuorovaikutus –ja ihmissuhdetaitoja, esim. toisen huomiointi, kuuntelutaito ja suvaitsevuus. Näkövammaiselle lapselle vuorovaikutustaitojen harjoitteleminen on ensisijainen tärkeä. Myös osallistuminen muihin toiminnallisiin menetelmiin ,kuten kuvataide, musiikki, draama kehittää lapsen eri taitoja monipuolisesti.

Ennen leikin aloittamista on ohjaajan hyvä tuntea leikki jo aiemmin, jota hän tietää, millainen leikki on. Lapsiryhmässä, jossa on näkövammainen lapsi, leikin suullinen ohjeistus on oltava selkeä. Ohjaajan pitäisi sanoa aina lapsen nimi hänelle puhuttaessa. Liikkumista opastaessa käytetään tänne ja tuonne sanojen sijan oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse. Tilan tutustuminen lisää näkövammaisen lapsen turvallisuutta ja itsevarmuutta liikkumisessa. Lapsen kannattaa tutkia tila etukäteen aikuisen kanssa. Leikkivälineissä, kuten paloissa, on hyvä olla kulkuset sisällä,jotta näkövammainen lapsi kuulee, missä palo menee.

Käsi käden päällä-menetelmän avulla näkövammainen lapsi tunnustelee uusia tavaroita. Aikuinen laittaa oman kätensä lapsen käden päälle ja rohkaisee lasta kokeilemaan esineitä. Jos opetat lapselle jonkin liikkeen seisoo lapsen takana ja tee liike lapsen kanssa. Näin näkövammainen lapsi hahmottaa sen paremmin.

Suunnan hahmottamisessa auttavat piirit sekä lattiaan merkityt kohoviivat. Viivat voidaan merkitä pelkällä maalarinteipillä tai ohuella muovisella pakettinarulla. Jos lapsi aistii valoa, voi ikkunoita hyödyntää oikean suunnan löytämiseksi. Selkeät värikontrastit auttavat heikkönäköistä lasta hahmottamaan esineitä. Leikkitilan ovet pidetään kokonaan joka auki tai kiinni, jotta näkövammainen lapsi pystyy hyödyntämään huoneen kaikua. Äänimajakat auttavat lasta myös liikkumaan oikeaan suuntaan. Äänimajakkana voi toimia ohjaaja tai jokin ääntelevä esine.

Lapsiryhmän kanssa voidaan askarella silmälappuja ja heikkonäköisten laseja, jossa erilaisia näkökenttiä on tehty teippien avulla. Näin näkevät lapset ymmärtävät, kuinka vaikea liikkuminen on ja millaista on olla, kun ei näe. Tämä edesauttaa ryhmän keskinäistä ymmärrystä.

Haastattelin yhden tutun naisen, jolla on näkövamma. Hän kertoi minulle omia muistoja lapsuudesta. Hän on syntynyt Kazakstanissa vuonna 1957. Ei tarkasti muistanut itsensä ihan pienenä. Mutta osasi kertoa, että muistaa asiat, kun oli 5 vuotta vanha päiväkodissa. Silloin ei ollut lääkärin tarkastuksia. Jopa ennen koulun lähtöä silmät ei ollut tarkistettu. Kaikkien lisäksi hän on sairastunut tuhkarokkoa ja hänen mielestä se voisi aiheuttaa taudin vaikenemista. Lapsuuden valokuvissa hän aina siristi silmät. Äiti ei kiinnittänyt huomiota, että tytöllä on näköongelmia. Hän teki paljon työtä, että rahaa riittäisi elämiseen. Äiti aina varoitti hänet liikkuessaan, missä on kuoppa tai joku epätasainen kohta. Päiväkodissa hän aina oli yksin. Päiväkodinopettaja suositteli äidille keskustella hänen kanssa kotona, mutta äidillä ei ollut aikaa. Silloin lapsella oli kovat päänsärkyä. Pimeässä hän huonosti orientoitui. Ensimmäisellä luokalla tyttö istui ensimmäisessä pulpetissa, mutta silti ei nähnyt mitään. Kahden viikon päästä, kun koulu alkoi, hän sai silmälasit kaukaa Moskovasta. Mutta ei käyttänyt silmälasia säännöllisesti. Koulussa lapset kiusasivat häntä, että hän pitää laseja. Hän oli sulkeutunut lapsi. Pelkäsi vastata muiden luokkakavereiden edessä. Neljännellä luokalla opettaja kutsui kertomaan läksyä, hän itki. Näkö oli niin huono, että jopa silmälasissa hän ei nähnyt koulussa taulusta. Hänet vapautettiin liikunnasta. Lukiessaan teksti piti aina lähellä silmiä. Päänsärkyä oli jatkuvasti. Sitten alkoi käyttää silmälasit säännöllisesti. Liikkuessaan hän törmäili usein. Pelkäsi josta, hyppiä. Vaikea oli ja nyt tunnustaa ihmisiä. Tunnusta usein äänestä. Hänelle piti tutkia asiat kädellä. Ilman silmälaseja ei nähnyt mitään värejä. Aurindosta valoon käveli kädet edessä. Hän kysyi apua Moskovasta, mutta sieltä tuli kielteinen vastaus. Pietarissa 20 lääkäriä tutkivat häntä ja sanoivat, että hänen tapaus on toivoton, ei voi auttaa. Vaihtoivat vain vasemmassa silmässä verisuoneen, koska ei ollut verenkiertoa. Pietarissa hänelle kielsivät leikkausta.

Nyt hän asuu Suomessa. Kerran kielikurssilla hän huomasi, että tilanne on huonontunut. Silmissä pimeni. Piti tehdä paljon tehtäviä tietokoneella ja lukea. Se aiheutui vaikeuksia. Piti mennä lääkäriin. Hänellä alkoi verkkokalvon irtautuminen. Vuonna 2008 ja 2009 hänelle tehty leikkauksia Suomessa. Vuosina 2009-2010 hän opiskeli Espoossa näkövammaisten erityiskoulussa hierojaksi. Vasta silloin tutustui apuvälineisiin: pistekirjoitukseen, suurennulasiin, kiikariin. Minä ei nähnyt koskaan niin hyvin, kuin nyt, totesi hän.

Lähteet:

Marika Vilen., Riitta Vihunen., Jari Vartiainen., Tuula Siven., Sohvi Neuvonen., Auli Kurvinen. 2006

Lapsuus erityinen elämän vaihe(319-321).